Etusivu
Tiimi
Autot
Kilpailukalenteri
Kisatarinat ja -kuvat
Galleria
Videot
Muu kalusto
Yhteistyökumppanit

Road trip Fun Run 2017 Siuntio


Reissun suunnittelu oli päästy aloittamaan jälleen hyvissä ajoin. Teema tulisi olemaan sama hyväksi todettu Suomen sotien jäänteet maastossa, laavulla yöpyen ja itse ruoat kokkaillen. Suunta oli heti selvä, kun päätepiste olisi Siuntiossa FMOC:n Fun Run tapahtumassa. Reitti tulisi suuntautumaan itään, josta etelärannikkoa pitkin Siuntioon. Autoon oli tarkoitus talven aikana vaihtaa jarrulevyt, palat sekä pidemmät etujouset. Viime vuonnahan jarrut ravistivat amalkaamit takahampaista irti eikä ohjattavuudessakaan ollut juuri hurraamista. Ratissa joutui paikoin roikkumaan kynsin ja hampain, että auton sai kulkemaan suoraa. Samoin keulan pintapellit, siis lasikuidut, kaipasivat huomiota. Nehän yrittivät kokoajan irtautua ajoneuvosta.
Talvi menikin talliosastolla horroksessa, kunnes kevätaurinko aloitteli ujosti kurkkimaan nurkan takaa, oli sohvasta irtautuminen tapahtunut ja talliin syttyivät valot. Siellähän se JXA odotteli nosturilla koskemattomana, mihin se oli syksyllä ajettu. Tallissa kun oli kerran lämmöt päällä pitkästä aikaa, pitihän siellä käydä yksi päivä viilistelemässä rokkia kuunnellen pieniä suunnitteluhuuruja maistellen. Pari päivää Mustangia tuijottaen, ja sille hempeitä kuiskien rupesi päivitys suunnitelma muodostumaan. Osia löytyisi sopivasti omista nurkista sellainen määrä, että eiköhän tästä jotain mielenkiintoista syntyisi. Autoon oli saatava McPherson tolpat eteen, ja coil over mallisina, tietenkin. Nokun Nikkilälläkin oli. Netin ihmeellinen maailma osasi kertoa suunnitelmista sen verran, ettei kukaan ollut toteuttanut sitä suunnittelemallani tavalla aikaisemmin, koska valmiita paketteja oli saatavana naurettavaan 3500$ hintaan. Paketti ei vielä tähän hintaan sisältänyt jarruja, eli tehdään sitten itse.
Jannen -68 Mustangin tyhjä kori sai toimia mittailu alustana, mikä olisi mahdollista ja mikä tuhoon tuomittua ideaa. Etuakselistoa omasta autosta irti repiessä oli hyvinkin selvää, että mopo on jälleen karannut kintaasta. Alkuperäistä jäi vain alatukivarret ja etutuet. Mustang SN95 etuspindlet löytyivät hyllystä ja niihin sovitettiin Kirsin vanhasta väsyneestä peltoautosta, Opel Vectrassa olleet coilover madallus iskarit ja jouset. Iskareiden alapään pulttijako olikin sama kuin SN95, ei tarvinnut kuin vähän suurentaa reikiä. SN95 jarrulevyt sekä jarrusatulat lasikuulapuhallettiin "ruokatunnilla, ammattitaidon ylläpitämiseksi" samoin kuin FOX:n alatukivarsista tehtiin sovitteet -67:n alatukivarteen -96 sopivaan napaan. Tolppien yläpäihin rälläköitiin Vectrasta palat peltiä, jotka muovautuivat ankaralla metallityöstöllä Mustangiin sopiviksi. Korista piti poistaa pistehitseillä yläpäässä kiinni olleet jousien ohjurit. Raidetangon päiksi tuli SN95 alkuperäiset ja sisäpäähän joutui käymään kaupan kautta hakemassa 40€ uniball nivelet. Väliin sorvattiin sopiva välitanko, ruokatunnilla tietenkin. Jarruletkut tuottivat päälaen hieromista, sillä SN95 letkut olivat liian lyhyet. Yllättäen sopivat löytyivät taas pellolta Vectran raadosta. Satulan pää olikin sama kuin SN95 satulassa, pituutta monta senttiä lisää ja putkeen päät vaihtamalla autossa oli jarrut.
Ensimmäinen maakosketus uudella etupäällä tuotti kaksi sanaa. Uusiksi meni. Maavaraa jäi muutama sentti ja renkaat jäivät todella paljon lokarin sisään. Yhden tuuman speisereillä rengas tuli jo järkevästi ulospäin ja lelujouset vaihtui drifterin vanhoihin 700lbs takajousiin. Nyt oli jo korkeus lähellä haluttua, mutta camberi kulma oli totaalisesti metsässä. Renkaat makasivat sisäänpäin kuin jokkisautossa, mutta ne eivät estäneet suorittamasta koeajoja autolla. Vaikka säädöt olivat mitä olivat, oli auton ajettavuus ja pysähtyvyys jo nyt parantunut huimasti. Seuraavaksi rakennettiin tolppien yläpäät uudestaan, jolloin saatiin yläpäät siirtymään neljä senttiä ulospäin. Alatukivarsien sisäpäästä löytyi 1,5 senttiä sisäänpäin, joten renkaan sisäkallistumaksi jäi renkaan matkalla vajaa pari senttiä. Etulokareiden kiinnitykset tehtiin uudestaan läpipulteilla ja väliin leikattiin kumimaton siivut poistamaan kitinää.
Rengastus pisti miettimään vaihtoehtoja, sillä kelvollisia 17” renkaita ei varastosta löytynyt enää kuin 2 kappaletta. Sitten koimme ahaa elämyksen, kun takana olleet uusiorenkaat CR-renkailta olisivat budjetin raameissa ja yritys olisi vielä Haminassa reitin varrella, laitettiin eteen lakikirjaimen täyttävät renkaat joilla selviäisimme sinne asti. Kalusto rupesi olemaan valmiina uuteen reissuun, miehistö tosin ei. Alun perin nelihenkinen retkueemme kutistui H-hetken lähestyessä puoleen. Yhtä miestä vähempää ei reissuun kannata lähettää, nyt meitä oli kuitenkin Janne ja Arto valmiina reissuun.

Lauantai 22.7

Vihdoin koitti se lähdön päivä, jolloin päästiin sovittelemaan tavarat autoon ja suuntaamaan keula haiveille. Vaikka autosta puuttui yksi henkilö, ei sitä huomattu tavara määrässä. Suunta otettiin samaan suuntaan kuin viime vuonna, Eräjärvi cityä. Saavutimme Vääksyn kanavan, johon suoritimme hallitun laskeutumisen. Siellä olikin sopivasti kanavan silta pystyssä jaloittelua varten. Suunnitelma oli suorittaa joukkojen muona täydennyksiä läheisestä marketista. Pihaan päästiin ja yllättäen vieressä ollut peräkonttikirppis houkutteli matkaajamme bongailemaan koriste esineitä. Ei reissua, etteikö autokauppaa tehtäisi. Matkaan lähti kirppikseltä kolme Mustangia kokoelmiin.
Matka sai jatkua kohti Lahtea, jossa oli suunnitelmissa käydä tutustumassa 1918 tapahtumien paikkoihin. Säiden haltijalla oli asiasta kuitenkin eriävä mielipide, ja rankkasade sai meidät unohtamaan kuoppien tonkimisen. Sen sijaan käytiin maaottelun aikaisen Vilho Malisen joukkueenjohtajan pojan oven takana koputtelemassa, turhaan. Aiheesta oli oltu aikaisemmin yhteyksissä, ja luvassa olisi ollut lisä tietoa 1941 tapahtumista. Kaveri oli lähtenyt mökkeilemään ja tapaaminen siirtyi syksyyn. Vettä tulee taivaalta kaatamalla, etteivät Mustangin pyyhkijät meinaa pysyä mukana. Päätämme poistua Lahdesta kohti Uttia. Siellä paikallisen konsonantti aseman pihassa havaitaan lentokone jalustalla, joten jalkautuminen katsomaan konetta tarkemmin. Kyseessä oli Antonov 2 eli AN-2. Tämän koneentyypin proto on valmistettu vuonna 1947 Neuvostoliiton maatalousministeriön toimeksi annosta. Erilaisia muunnoksia on ollut tuotannossa vielä -90 luvulle saakka eri puolilla maailmaa. Viimeisimmät tehtiin Kiinassa.
Viereisellä tontilla oli lasivitriinissä Messerschmitt BF 109 G-6. Tälle paikalle oli nostettu vuonna 1954 MT-507 niiden hävittälentäjien ja huoltomiesten muistoksi, jotka taistelivat menestyksellisesti tällä konetyypillä moninkertaista ylivoimaa vastaan. Vuonna 1970 sen tilalle vaihdettiin MT-452, joka sai vuonna 1982 ympärilleen lasivitriinin. Kone ja rakennus kunnostettiin vuonna 1998. MT-452 luovutettiin varikolle 23.6.1944 ja samana päivänä 2/HLeLv 24:lle, ohjaajana ltn. Jorma Saarinen. 1.8.1944 kone siirrettiin 1/HLeLv 24:lle, ohjaajana ltn. K. Metsola. 4.12.1944 se luovutettiin HLeLv 31:lle. Sodassa tälle koneelle on merkitty 8 ilmavoittoa. Sodan jälkeen kone oli laivuekäytössä Utissa HLeLv 31:ssa ja opetusvälineenä Kauhavalla Lentosotakoulussa. Kone poistettiin 17.6.1954. MT-452:lla on lennetty Suomessa 303 tuntia 35 min ja yhteensä 311 tuntia 45 min. Kauhavalta MT-452:n tie kiersi Sotamuseon/Sotakorkeakoulun pihan kautta Santahaminaan Ilmatorjuntakoulun edustalle muistomerkiksi. Vuonna 1969 MT-452 kuljetettiin Rissalaan kunnostettavaksi, jotta Utissa muistomerkiksi asetettu MT-507 saatiin entisöinnin kohteeksi.
Konsonantti aseman palveluista emme olleet kiinnostuneita vaan matka jatkui sateisessa kelissä Luumäellä, jossa käytiin tutustumassa Taavetin linnoitukseen. Linnoitus on 1773-1803 Venäjän keisarikunnan armeijan Luumäelle rakennuttama linnoitus. Sen tarkoituksena oli estää tai hidastaa Ruotsin kuningaskunnan mahdollista hyökkäystä Turun rauhan rajojen takaa hattujen sodan jälkeen. Ensimmäinen rakennusvaihe kesti 1773-1781. Silloin rakennettiin vallisarvista koostuva linnoitus, jonka koko oli noin 650 metriä x 800 metriä. Toisen rakennusvaiheen aikana rakennettiin linnoituksen sisäosa 1791-1796. Linnoituksen sotilaallinen käyttö lakkautettiin 1803 ennen Suomen sotaa. Linnoitus oli kuitenkin toiminta-aikanaan tuonut rakennustyön ja sotilaiden mukana paikalle niin paljon taloudellista toimintaa, että Taavetista muodostui tulevan Luumäen kunnan keskustaajama. Linnoitus oli osa Kaakkois-Suomen puolustusjärjestelmää.
Nälkä rupesi ajamaan matkalaisia etsimään sopivaa paikkaa kenttäkeittiölle. Sellainen löytyikin Luumäen kirkon pihasta. Kertakäyttögrilli tulille ja toivomaan että kerkiämme tummentaa putkipihvit maustettuna pekonilla ennen päälle hiipiviä tummanpuhuvia pilviä. Sitä odotellessa tutustuminen paikalliseen hautausmaahan, johon on haudattu yksi maamme presidenteistä. Grilli yrittää kaikkensa, mutta sade saavutti kenttäkeittiömme ja sateenvarjogrillikatoksessa se rupeaa sammumaan. Jauhokaapeleihin saatiin kuitenkin värit pintaan juuri ennen kuin grilli päästi viimeisen henkäyksensä. Vetäydyimme Mustangin sisätiloihin nauttimaan sytytysnesteen makuisesta hiukopalasta. Nyt ei ollut kyse nautintoaineesta, vaan ravintoaineesta, joten eväät hävisivät kohti äänilähdettä. Sadepilvet menivät menojaan ja paluu Taavettiin kiertämään linnoitusta frispiigolfin merkeissä. Nyt vasta sai lopullisen kuvan linnoituksen koko koosta. Oli siinä aikoinaan keräilty kivi poikineen polkujen varteen.
Pelikierroksen jälkeen lähdettiin autoilemaan kohti Salpa-asemaa. Navigaattori ei ollut tietoinen matkalle rakennetusta moottoritiestä ja se yritti väkisin ohjata meitä moottoritien ramppiin, vastaantulijoiden suuntaan. Kiellettyajosuunta liikennemerkki kuitenkin pisti kyseenalaistamaan saatua ohjetta, vaikka naisääni olikin kovin päättäväisen kuuloinen. Matkalla vastaan tuli lomailijoiden mökkikylä, johon kurvattiin tiedustelemaan mahdollista yöpymis mahdollisuutta. Ensin pihassa tulee vastaan n.50kpl vanhaa Transiittia. Pihassa on käynnissä raivokas jalkapallo ottelu: Namibia-Vinkuintia. Mustang on tässä seurassa kuin se kuuluisa iso valkoinen valas, vähänkö pistämme silmään. Tiedustelu oli suoritettu, auto ympäri ja pakeneminen paikalta takaisin haiveille. Paikan oli vallannut vieraanvallan työllistetyt, nuo metsiemme ruokavarojemme verottajat, viattomien luonnonelävien kotinsa riistäjät, marjanpoimijat.
Salpa-asema löytyi ja jalkautuminen maastoon tutustumaan kohteeseen. Paljon olikin paikalla nähtävää, tosin bunkkerit olivat suurelta osin lukossa. Kuvat räpsittyämme suunnattiin takaisin kohti Luumäkeä etsimään yöpymispaikkaa. Navigaattori ohjeisti meitä jälleen tiedostamatta uutta moottoritietä. Soratie meni hienosti laitteen neuvonnan mukaisesti, mutta päättyikin yhtäkkiä pellolle. Laite on vahvasti sitä mieltä että tuonne olisi mentävä, mutta mutainen pelto ei houkuttanut tällä kertaa ja pakitellen etsimään kääntöpaikkaa. Yöpymispaikaksi arvottiin Pärsäniemessä oleva laavu. Paikka osoittautuikin todella asialliseksi leiripaikaksi. Järvi alkoi heti rannasta ja siinä oli vettäkin ihan pohjaan asti. Nuotion valaistessa hämärtyvää iltaa nautimme kenttäkeittiömestarin valmistamaa hernekeittoa a´la Korhonen. Viimeistään tässä vaiheessa huomattiin partiolaisen poissaolo porukasta. Talousvesi oli jäänyt autolle, mutta järvivesi sai ajaa saman asian. Vettä annosteltiin kaksinkertainen määrä kattilaan, joten sopasta tulikin keittoa. Osa ruokailuun tarvittavista välineistä olivat jääneet autolle, eikä matkassa ollut ensimmäistäkään maustetta. Sateet olivat loppuneet, keli oli mitä kesäisin ja yllättäen hyttysetkin loistivat poissaolollaan. Oli hyvä laskea lihanpalat silmien päälle ja toivottaa näkemiin.

Sunnuntai 23.7

Aamu valkeni yhtä komeassa kelissä mihin se oli illan hämärässä jäänyt. Pakollisten aamurutiinien jälkeen puskassa, pistettiin frangia tulille aamukahvin keittelyä varten. Alkulämpöjen jälkeen polttimesta loppuikin kaasu. Hetken tuumattuamme löimme kamat kasaan ja paluu autolle kokkailemaan aamupalaa. Talousvettä ei täältäkään löytynyt, olimme unohtaneet täyttää pullot. Toinen frangia tulille ja kahvipannua järvestä täyttäen, liekki oli sammunut. Kaasu oli tästäkin loppu. Yritys no.3 keittää kahvia onnistui, vaikka osa kaasuvarapateista olikin sopimattomia keittimeemme.
Matka jatkui Salpalinjaa pitkin kohti etelää. Sorateitä pitkin linnoitus paikkoja etsien päädyimme välillä auton levyisille metsäautoteille. Hienoja maisemia, muutamia bunkkereita ja juoksuhautoja myöhemmin saavuimme Salpalinjamuseolle Miehikkälään. Museo on vuonna 1987 perustettu Salpalinjan rakennushistoriaa esittelevä sotahistoriallinen museo. Useiden hehtaarien laajuinen museoalue on rakennettu alun perin vahvennetun komppanian puolustuskeskukseksi. Perusnäyttely koostuu museorakennuksen näyttelystä multimedioineen, ja ulkomuseoalueen jylhässä kallioisessa metsämaastossa sijaitsevista opastetuista reiteistä. Sisään alueelle ajettaessa on tien molemmin puolin kivipaadet joissa on molemmissa suomenleijona ja vuosiluku 1940. Ne tunnetaan Leijonakivinä, joista on muodostunut linnoittajien muistomerkki. Ne on suunnitellut alueella toimineen työryhmän 211 päällikkö, rakennusmestari Arvo Rissanen. Hän oli kiinnostunut taiteista ja harrasti taidemaalausta. Rissasen suunnittelemat leijonakivet toteutti vuonna 1940 mikkeliläisen kiviliike Hyypiän työmies. Rissanen sai esimieheltään kovat nuhteet kivien teettämisestä. Esimiehen mukaan työ oli suuntautunut väärin, kun kallispalkkaisella ammattimiehellä teetettiin toisarvoista työtä.
Menimme vanhimman mahdollisen oppaan mukaan kiertämään lyhyemmän opastus kierroksen. Juttua riitti ja paikan historia tietämys tarinoineen oli mielenkiintoinen. Kylällä oli jatkosodan aikaan tarvittu kirjallinen liikkuma lupa. Tämä paikka oli siihen aikaan tarkoin varjeltu valtakunnansalaisuus. Koko paikka on käytännössä yksi iso vuori, joka on kaivettu tunneleita ja puolustusasemia täyteen. Korkeimmalla paikalla sijaitsi tähystystorni, josta olikin esteetön näkymä horisonttiin. Näitä oli ollut alun perin kaksi kappaletta, johon toiseen oli jatkosodan aikana iskenyt salama ja vartiovuorossa ollut Lotta oli saanut surmansa. Maanalle mentäessä oli bunkkereihin vedetty valaistus sekä osaan lämmityslaitteet. Monessa ampuma bunkkerissa oli aseistus paikoillaan joilla pääsi tähtäilemään ampumasektoreille. Bunkkereiden suulla oli panssariovet sekä ampumahuoneen ovi oli panssaroitu. Mikäli vihulainen olisi päässyt ensimmäisestä ovesta läpi, oli huoneesta tuliaisputki oven taakse, jolla pystyi lähettämään granaatti terveiset oveen koputtelijoiden iloksi.
Paikka tuli kokonaan kierrettyä läpi, joten oli aika etsiä murkinointi paikka. Edellinen epätoivoinen aamupalan valmistus takaraivossa kummitellen, ajoi koveneva nälkä retkueemme virheeseen ja osto ruokaan. Paikallinen räkälä mainosti Miehikkälän parhaita pitsoja ja samalla ainoita, joten löysimme itsemme pöydästä mutustumasta lättyä samalla kun paikalliset ammatti kemistit nautiskelivat terassilla aamupirtelöitään pipot puolilla valoilla. Vatsanahkat kireänä, hyvillä mielin auringonkin paistaessa suuntasimme ruokakaupan kautta kohti Virolahden bunkkerimuseota.
Virolahden Bunkkerimuseo on vuonna 1980 perustettu sotahistoriallinen museo, joka kertoo Salpalinja-puolustuslinjan rakentamisesta vuosina 1940-41 ja-44. Museon perustajina toimivat Virolahden kunta ja paikalliset veteraanijärjestöt. Museon perusnäyttelyyn kuuluu sisänäyttely, Salpalinjan historiaa valottava lyhytelokuva, joka oli sama kuin Salpalinjamuseossa, sekä ulkomuseoalueella sijaitsevat linnoituskohteet ja tykkipuisto. Pihalla oli moottoritien rakennus vaiheessa löytynyt pallokorsu, joka oli kaivettu ylös ja pelastettu museoon näytille. Vieressä oli myös valumuotti, joilla kyseisiä korsuja aikoinaan valmistettiin. Pihamaalla oli kymmenkunta tykkiä rivissä, entisöityä juoksuhautaa ja betonisia bunkkereita. Kahvion terassi oli rakennettu salpalinjan panssariesteiden päälle niin että kivien kärjet tulivat lattian läpi. Täällä ei niin paljoa ollut kierrettävää mitä alkuun olisi kuvitellut, joten matka jatkui jälleen kohti etelää.
Seuraava pysähdys olikin Klamilassa, jossa käytiin tutustumassa ilmavalvontatorniin. Navigaattori ilmoitti maitolavan kohdalla, että olet perillä. Mustang parkkiin ja polkua pitkin mäen päälle, jossa oli vanhoista puhelinpylväistä tehty torni. Tällä paikalla oli toiminut talvi- sekä jatkosodassa Klamilan ilmavalvonta-asema tunnuksella 53B7. Tornin huipulta selvisi että olisihan sitä voinut autolla ajaa tietä pitkinkin tornin juurelle. Paikka katsottiin sen verran valokuvaukselliseksi että hakemaan Mustangia paikalle. Maitolavalta jos olisi ajanut 50 metriä eteenpäin, olisi vastaan tullut tienhaara ja kyltti: Näkötorni. Valokuvat räpsittiin ja matka jatkui kohti Haminaa.
Haminassa pistettiin auto keskustassa parkkiin ja jalkauduttiin katselemaan Haminan linnoitusta. Keskustan talot toivat mieleen vanhan Rauman tai Porin rakennuskannan. Täällä oli hienosti ymmärretty laittaa talojen seiniin messinkisiä laattoja, missä kerrottiin rakennuksen historiasta. Linnoitus oli otettu osaksi kaupunkia esiintymislavoineen ja urheilu kenttineen. Tässä vaiheessa pieni matkaaja vasta ymmärsi linnoituksen koon. Sehän oli se koko kaupunki!
Hikisen päivän päätteeksi lähdettiin etsimään laavua mihin rakentaa pesä. Matkalla tulikin vastaan muuttuja nimeltään Pitkähiekan leirintäalue ja vuokramökit. Sisäinen pikkupoika karjui saunaan pääsyä, joten seuraavassa hetkessä purimme tavaroita Mustangista mökkiin venäläismatkaajien ympäröiminä. Merenrannalta vuokrasimme tunniksi saunan käyttöön, jossa saatiin irroteltua ihon päältä ylimääräinen shaisse kerrostuma. Meressä tuli käytyä seisomassa, mutta varpaista hävinneen tunnon perusteella veden lämpö olisi ollut muutaman millin mittainen, joten uinti haaveista luovuttiin, vaikka lokki oli kivellä saunan edessä. Mökillä nautittiin Karjalaa monimuotoisesti juuri ennen pään painamista pehmeään tyynyyn. Tämä oli hyvä päivä.

Maanantai 24.7

Maanantaiaamu ja sataa vettä. Suunnaksi otettiin paikallinen firma nimeltään CR-renkaat. Matkaa oli tehty tähän asti hiihtoliiton hyväksymillä eturenkailla, joiden tieliikenne kelpoisuus oli vähintäänkin arveluttavaa. Nyt saatiin alle pyöreät renkaat, joiden ansiosta ajettavuus kasvoi 82%. Edellisvuoden tapaan koitettiin neuvotella hinnasta siivua pois, mutta venäjän rengaskauppa on ajanut rajaseudun rengas kauppiaat niin ahtaalle että latiakaan ei saatu tingittyä.
Matka jatkui kohti Kotkaa, jossa pysähdyttiin Karhulan Ilmailukerhon lentomuseolla, Kymin lentokentällä Kotkassa. Ilmailukerhon ensimmäinen liitokone Harakka I laitettiin talteen jo vuonna 1959. Museotoiminta alkoi elokuussa 1992, kun Suomen ilmavoimat luovutti kerhon säilytykseen Fouga CM 170 Magister FM-43 koneen. Syksyllä 1995 valmistui 600 neliömetrin museohalli, joka oli täynnä toinen toistaan komeampaa kalustoa. Vuonna 1945 perustettu Karhulan Ilmailukerho ylläpitää Kymissä sotavuosina toimineen Hävittäjälentolaivue 34:n perinnettä. Kymin kenttä rakennettiin sotavuosina 1942-1943 Messerschmitt Bf 109 -koneilla toimivalle laivueelle. Museon mieleenpainuvin lentolaite oli -70 luvun alussa Aimo Suomalan itse rakentama helikopteri. Moottorina siinä oli moottorikelkasta nykäisty kaksitahtinen 436cc Kohler. Istuimena rantatuoli ja yhtään normaalia pidempi kuljettaja saa moottorinlavoista uuden jakauksen. Huima härveli!
Seuraava linnoitus reitinvarrella oli Kyminlinna. Se on Kotkassa Hovinsaaren pohjoisosassa Kyminlinnan kaupunginosassa sijaitseva linnoitus. Se kuului osana venäläisten Kustaa III:n sodan jälkeen rakennuttamaan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmään. Linnoitus muodosti Ruotsinsalmen merilinnoituksen kanssa kaksoislinnoituksen ja sen pohjoisen osan, jonka tarkoituksena oli torjua hyökkäykset rannikkoa pitkin maitse Kuninkaantien suuntaisesti.
Kyminlinna on viisikulmainen ja halkaisijaltaan noin 800 metriä oleva kaponieerilinnoitus. Linnoituksen kokonaispinta-ala on noin 74 hehtaaria ja se käsittää suuren osan Kyminlinnan kaupunginosasta. Linnoitusta ympäröivät keskeneräiset vallihaudat, jotka toimivat osana linnoituksen kuivattamiseksi tarkoitettua ojaverkostoa. Kyminlinnan itäosien varustuksien halki kulkee vuonna 1890 valmistunut Kotkan rata ja 1900-luvun alussa rakennettu Kymintie. Valtatie 7 leikkaa linnoituksen eteläosien ulkovarustuksia. Alueella on 23 rakennusta, joista suurin osa on ollut Suomen puolustusvoimien poistumisen jälkeen tyhjillään.
Suomen sisällissodan aikana Kyminlinna toimi punakaartin koulutuskeskuksena. Sisällissodassa 9. huhtikuuta 1918 Kyminlinnassa käytiin linnoituksen historian ainoa todellinen taistelu. Siinä saksalainen joukko-osasto hyökkäsi linnoituksessa olevia punakaartilaisia vastaan. Taistelussa kaatui yhteensä parikymmentä miestä. 1920–1930-luvuilla Kyminlinna toimi inkeriläisten pakolaisten leirinä. Linnoitus on toiminut myös sotavankien kokoomaleirinä, kulkutautisairaalan keuhkotautiosastona ja suojeluskuntien ampumaratana. Kyminlinna oli Suomen puolustusvoimien käytössä vuosina 1939–2005. Mm. Merivoimien Keskusvarikko 2 toimi Kyminlinnassa. Nyt paikka on suljettu yleisöltä, eikä muurien sisälle päästy. Matka sai siis jatkua.
Kartalta löytyi paikka nimeltä Tuskas. Tuskaan oli päästävä, joten pientä maalaistietä ajellen katsomaan mitä löytyisi tien päästä. No ei sitten yhtään mitään, mutta matkalta bongattiin käytöstä poistettu rautatiesilta. Siinäpä oivallinen ateriointi paikka, kun ennen siltaa oli vanhaa tiepohjaa. Sillalle menoa ei ollut mitenkään erikseen kielletty, mutta miehen mentävät reiät asvaltissa riittivät miettimään kahdesti mihin jalkansa asettaa. Hernari oli jälleen kenttäpääkokin valinta päivän erikoiseksi, ja asiakkaiden palaute oli aistittavissa kaikilla aisteilla parin tunnin kuluttua.
Seuraava kohde matkan varrella oli Savukosken museosilta. Se sijaitsee Ruotsinpyhtään ja Pyhtään kuntien rajalla ja se johtaa Kymijoen suuhaaran yli. Se on tyypiltään harvinainen betoninen yksinivelinen kaarisilta, jota on epäilty olevan maailman ensimmäinen lajissaan. Sillan pituus on 49 metriä. Sillan rakensi tanskalainen urakoitsijafirma Christiani & Nielsen ja se valmistui vuonna 1928. Silta vihittiin museosillaksi vuonna 1984. Paikalla on ollut vuosina 1743–1809 Ruotsin ja Venäjän valtioiden raja. Suuri rantatie tunnetaan 1300-luvulta alkaen.
Turun rauhassa 1743 Ruotsin ja Venäjän välinen rajalinja vedettiin pitkin Kymijokea, ja vanha Pyhtään pitäjä jakautui Kymijoen länsirannan Ruotsinpyhtääseen ja itärannan Pyhtääseen. Ruotsi keskitti rajan vartioinnin Kymijoen ylityspaikkaan länsirannan Vähä-Ahvenkoskelle, minne rakennettiin 1780-luvulla kaksi reduttia. Ruotsin rajapostiasema ja tulli siirrettiin Lappeen Taskulasta Ahvenkoskelle. Vaatimattoman tulli- ja postirakennuksen korvasi 1780-luvulla komea mansardikattoinen virkatalo, joka rakennettiin Vähä-Ahvenkosken läntisemmän redutin viereen. Ahvenkosken postiasema lakkautettiin lopullisesti 1812, kun Vanha Suomi liitettiin muun Suomen yhteyteen. Virkatalo tuhoutui tulipalossa.
Tällä paikalla taisteltiin myöhemminkin. Ahvenkosken taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana 10. huhtikuuta – 5. toukokuuta 1918 suomalaisten punakaartilaisten ja Loviisassa maihinnousseiden osasto Brandensteinin saksalaisten välillä. Ne olivat suurimman osan ajasta asemasotaa, jonka osapuolet olivat linnoittautuneet Kymijoen rannoille. Ankarimmat taistelut käytiin 23.– 24. huhtikuuta, jolloin saksalaiset yrittivät murtautua punaisten asemien läpi. Yhteenotot päättyivät lopulta 5. toukokuuta, jolloin koko maan viimeiset punakaartilaiset antautuivat Ahvenkoskella saksalaisille ja samalla myös sisällissodan sotatoimet olivat ohitse.
Aikamme metsässä kivenmurikoita ihmetellen, päästiin jatkamaan matkaa Loviisan linnaan. Se on Augustin Ehrensvärdin johdolla Ruotsin vallan aikana vuonna 1748 Degerbyn (nykyisen Loviisan) kaupunkiin rakennettu rajalinnoitus. Bastionilinnoituksen rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken. Linnoitus siirtyi venäläisten haltuun Suomen sodan alkaessa vuonna 1808. Se menetti kuitenkin sotilaallisen merkityksensä rajan siirtyessä kauaksi länteen. Loviisan linnoitus ei koskaan ollut osallisena varsinaisissa taisteluissa. Linnoitusta kutsutaan myös nimellä Loviisan maalinnoitus erotuksena samaan aikaan kaupungin edustalle rakennetusta Svartholman merilinnoituksesta. Tänne merilinnoitukseenkin oli tarkoitus käydä tutustumassa, mutta juuri kyseisenä päivänä ei lauttoja kulkenut.
Tätä suurta maalinnoitusta ympäri kävellessä voi vain kuvitella, miltä rakentajista on mahtanut tuntua kun ovat kuulleet tehneensä turhaa työtä. Linnoituksien vieressä on säilynyt vanha viinatehdas 1890 luvulta. Ensin on valmistunut puupaanuilla verhoiltu matalampi polttimo, jota korotettiin viinatornilla. Toiminta loppui 1904 ja rakennus muutettiin asunnoksi 1920 luvulla. Linnoituksesta pois lähtiessä käytiin vielä heittämässä frispiitä paikallisella radalla voitokkaasti. Urheilu suorituksen jälkeen käytiin karttaan merkityllä näköala paikalla. Mielikuvat korkeasta puurakenteisesta näköalatornista karisivat mielestä äänekkään hymyilyn mukana kun mäellä tönöttikin metallinen putkihäkkyrä. Tämä jugend tyylinen näköalatorni kantaa psykedeelis kansallisromanttista nimeä Kukkukivi, ruotsiksi: Kuckustenen. Arkkitehti K. Hjeltin piirtämä valurautainen rakennelma on vuodelta 1906, mutta ei harjulla ensimmäinen laatuaan. Samalla paikalla on ollut puinen paviljonki jo 1800 luvulla. Näköalatorni liittyy Loviisan kylpylähistoriaan. Tornille tepastelu ja maisemien ihailu olivat osa kylpylävieraiden hoito-ohjelmaa. Raittiin ilman ja haltioitumisen tervehdyttävää vaikutusta ei aliarvioitu. Hulluja nuo rantahurrit… Nälkähän siinä tuli maisemista haltioitumisen yhteydessä, ja kylästä löytyi yksi ainoa grilli, joten totta kai se piti käydä koeponnistamassa. Lastit oli suuret ja todella maittavat ja palvelu oli parasta mitä on koskaan grilleiltä saanut. Tänne tullaan syömään toistekin jos täällä liikutaan.
Kupu ravittuna lähdettiin metsästämään yöpaikkaa. Ensimmäiseksi arvottiin Laavu Strömsberginkoskella. Soratien päästä löytyikin etsimämme paikka, mutta laavua siitä ei saanut edes mielikuvitusta pinnistämällä. Seuraava arvonta osui Laavulle Porvoossa Virvikin ulkoilureitin varrella. Kapeaa soratietä kauas metsään, josta käännyttiin metsäautotielle vieläkin kauemmas metsään. Viimein saavuttiin paikalle mihin saisi auton parkkiin josta kävelyä 500 metriä myöhemmin oltiin perillä. Komea grillilaavu järven rannassa ja vieressä puuliiteri. Kello veteli jo yhdeksää, joten tämän oli kelvattava. Takaisin autolle käveltäessä hakemaan tavaroita otettiin kuva Mustangista metsän takana. Kameran näytölle ilmestyi teksti: Silmänräpäys tunnistettu. Kameraa alas laskiessa tuli jännä viilis, oltiinko täällä yksin? Hattivatteja eikä muita taruolentoja havaittu räpyttelemässä silmiään, joten tavarat laavulle ja tulet grilliin. Tämän metsän pahimmat möröt majoittuu nyt täällä. Ilmapatjaa täyttäessä tehtiin havainto että laavun laveri oli tehty 10 senttiä kapeammaksi kuin patja. Keikkaaminen maahan tapahtui saman tien jos yritti pistää makuulle. Pressu ja ilmapatja maahan ja makuupussiin pörisemään nuotion loimotusta vierestä katsellen. Jannen riippumattoa ei saatu viriteltyä laavuun, mutta puuliiteri olikin sille sopiva paikka. Olihan sielläkin katto päänpäällä.

Tiistai 25.7

Aamu alkoi jälleen sateisena. Ravitsevan nallepuuron voimalla jatkamaan matkaa kohti Askolaa ja sen hiidenkirnuja. Askolan Hiidenkirnut on ainutlaatuinen luonnonvoimien muovaama mestariteos. Korttian kylässä sijaitsevan Kirnukallion kylkeen on uurtunut viimeisimmän jääkauden päättyessä kaikkiaan 20 lieriönmuotoista kuoppaa eli hiidenkirnua. Maastamme ei ole toistaiseksi löytynyt toista yhtä laajaa kirnuesiintymää. Askolan hiidenkirnut ovat vuonna 1950 löydetty suuri hiidenkirnuryhmä Askolassa. Suurin alueella sijaitsevista hiidenkirnuista on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty, joka on 10,3 metriä syvä ja 4,2 metriä leveä. Reikiä kalliossa aikamme ihmeteltyämme päätettiin pysähtyä kahvittelemassa matkan varrella asuvasta tädin luona. Olihan siellä tullut vierailtua viimeksi -90 luvun alussa. Evästähän siellä tarjoiltiin pöydän täydeltä, josta olikin mukava lähteä päiväksi pyörimään Suomenlinnaan.
Mustangille parkkipaikkaa mietittiin pitkään, ja lopuksi päätettiin ajaa se Kluuvin parkkihalliin maanalle. Paikka olisi törkyhintainen mutta aivan lauttojen lähtöpaikan vieressä. Parkkihallista ulos kävellessä roppa ilmoitti tarpeesta pikaisesti lähempään tuttavuuteen posliinin kanssa. Viereinen moottoripyöräkerho, MC Donalds tarjoili helpotuksen, kunhan oli ensin ostanut parit hampparit matka evääksi. Koleraaltaalta lautan kyytiin ja hetken päästä oltiin Suomenlinnassa. Raadeltiin matkaeväät ja tutustumaan ensimmäiseen museoon mikä tuli vastaan. Esillä oli paljon esineitä Suomenlinnan menneisyydestä. Lähdettiin tallailemaan pitkin saarta alkavassa vesisateessa muiden runsaslukuisten turistien tavoin. Löydettiin sotamuseo, jossa esillä myös paljon vanhaa sotatavaraa. Viime kesän reissulla sattumalta törmättiin Törnin tekemään asekätkö paikkaan Enon Rautakorven kylässä. Nyt täällä museossa oli esillä kyseisen kätkön aseita esillä. Esillä oli myös venäläismallinen torpedo halkileikattuna. Todella tekninen laite vaikka toimikin kaasulla. Vesisade oli tällä välin yltynyt kunnon sateeksi. Saarta kierreltiin se, mikä katsottiin tarpeelliseksi. Lopuksi sotamuseon lipulla pääsi tutustumaan myös Vesikkoon. Todella tekninen laite kaikkine hienoine yksityiskohtineen. Aikaa olisi tämän seurassa pystynyt viettämään vaikka koko päivän, mutta takaa rynninyt turismi pakotti poistumaan koneesta. Suomenlinnasta jäi mielikuva kuin Tallinnan torista. Turistirysä.
Kiertelyn jälkeen lautalla takaisin Kolera-altaalle ja terassin kautta hakemaan Mustangia maan alta. Parkkimaksu ei ollutkaan loppupeleissä kuin 31€. Vastinetta rahalle sai kun rullattiin Ikkunat auki, pantiin V8 tulille ja tyhjäkäynnillä pitkiä tunneleita pitkin takaisin maanpinnalle. Äänitaso oli todella vaikuttava tunneleissa ajellessa äänen kimpoillessa seinistä. Saisikohan samalla rahalla ajaa uuden kierroksen.
Päivä oli taas kerinnyt iltaan ja Hesan keskustasta oli päästävä pois! Seuraavat laavu ehdokkaat arvottiin Sipookorven kansallispuistosta. Netti tiesi kertoa paikalla olevan muutaman kilometrin päässä toisistaan parikin laavua. Ajettiin paikalle ja toinen lähti tutustumaan jalan toiseen ja toinen toiseen ehdokkaaseen. Toinen ”laavu” osoittautuikin metsästys majaksi joka oli viimeistä luukkua myöten lukossa. Toinen ehdokas osoittautuikin vaatimuksien mukaiseksi majapaikaksi. Tavarat autolta kantoon ja vajaa kilometri myöhemmin saavuttiin Tasakallion laelle. Paikalla komea laavu, eikä ainuttakaan itikkaa missään. Grilli tulille ja rakentelemaan hamppareita pienoisessa vesisateessa. Puolen yön aikoihin päästiin painamaan päät tyynyyn. Juuri tajunnan rajamailla oltiin vaipumassa unten maille, kuului nurkalta: ”Täällähän onkin väkeä.” Ilmeisesti isä poikansa kanssa oli lähtenyt grillaamaan makkaraa. Silmät pysyi tiukasti kiinni, ettei totaalista heräämistä olisi tapahtunut. Nuotiossa oli vielä pieni valkea, ja grillaajat lisäsivät puuta tuleen. Kuusipuuta. Pauke ja rätinä kuulostivat meteliltä muuten täydellisessä hiljaisuudessa. Väki yritti olla hiljaa ja kunnioittaa väsyneitä matkaajia, kunnes joku yritti aukaista makkarapakettia. Seuraavat kolme pitkää minuuttia rapinaa, ähinää, puhinaa, ja vihdoin paketti aukesi. Yritä siinä sitten jatkaa unia kun käristyvän makkaran tuoksu leijailee nenään metrin päästä tyynystä. Viimein koitti hiljaisuus ja taju oli kankaalla samalla sekunnilla.

Keskiviikko 26.7

Aikaisin aamusta ruvettiin kokkailemaan aamupalaa ja tekemään sotasuunnitelmaa päiväksi. Kamat kasaan ja jatkamaan matkaa. Matkalla vastaan tuli jälleen frispiigolf rata, jota käytiin tietenkin kokeilemassa. Seuraavaksi huomattiin koulunpihalla olleet golfhäkit, joten käytiin koeponnistamassa nekin. Rataa ei paikalla ollut mutta tuolla etelässä taitaa olla vähän rankemmat välitunnit. Koulun pihassa oli lastenkokoa oleva thunderdome! Ratkeaa ne riidat ainakin kerralla.
Siirryttiin Espoon puolelle uimarannalle kokkailemaan ruokaa. Paikalla jos jonkin näköistä kuntoilulaitetta, mutta ei keittokatosta. Täällä syödään energiapatukat raakana. Saatiin me sopat kiehumaan Mustangin vieressäkin. Sitten olikin aika siirtyä loppupäiväksi Spa Elomaalle. Paikalla suoritettiin ensin tärkein, eli tutustuttiin autotalliin. Isäntä koeajoi Mustangimme, ja sitten olikin aika laittaa sauna lämpiämään ja suorittaa kuviokelluntaa takapihan uima-altaassa. Marko kävi vielä koeajamassa Mustangin ja ankaran grillissä läskin tummennuksen jälkeen olikin hyvä kaatua puhtaana ja ravittuna pehmeiden vällyjen väliin ihan oikeaan sänkyyn.

Torstai 27.7

Ihan aamusta ei kuitenkaan oltu tällä kertaa liikekannallepanossa, sen verran hyvät kekkerit tarjoili Spa Elomaa. Puolenpäivän aikoihin lähdettiin jatkamaan matkaa, eikä sitten lopulta kauas päästy kun vastaan tuli Varusteleka liike. Pakollinen pysähdys, vaikka matkaan ei muuta liikkeestä jäänyt kuin yksi Korkeajännitys.
Suunnaksi otettiin Porkkalan niemi. Tiet ovat satunnaisen cruisaajan sekä motoristin unelma reittejä. Kapeaa asvalttitietä, jota ei näe kuin muutaman kymmenen metriä kerrallaan kun seuraava mutka tai nyppylä tulee vastaan. Suunnitelmissa oli seuraava pysähdys eroosioluolilla. Navikaattori ohjasikin meidät yllättäin Ratsutila Wiknerin pihaan. Hetken karttoja tutkiessamme päätettiin jalkautua maastoon. Lyhyen kävelyn jälkeen kalliomuodostelma löytyikin, mutta luolastoa ei näyttäydy paikalla huhuilusta huolimatta. Aluskasvillisuus on sininen, ja niin on löytöretkeilijän jalatkin nilkkaa myöten. Mustikoiden määrä mäellä on valtava! Luolille on kyllä koordinaatitkin, mutta puhelin ei niitä ymmärrä. Nähtiin komeat maisemat mutta luolat jäi löytymättä. Luovutettiin ja palattiin takaisin autolle. Pihassa suoritetaan poniratsastusta lapsille, josta se ajatus sitten lähtikin. Pyydettiin poni Mustangin kanssa yhteiskuvaan johon ohjaaja oli heti suostuvainen. Mannekiini ei alkuun ollut kiinnostunut poseeraamisesta mutta muutamia hyviä otoksia kuitenkin saatiin.
Matka jatkui kohti niemen nokkaa ja seuraava pysähdys olikin merenrannalla kenttäkeittiön virittelyn merkeissä. Hernarit kattilaan ja seuraksi pari rillimakkaraa paloiteltuna. Oli siis jälleen herkuttelun aika. Päätettiin ottaa paikalliseen alkuasukkaaseen yhteyttä, jospa paikallistietämys toisi jotain netin ulkopuolelta. Serkkupoika löytyikin Kirkkonummelta johon seuraavaksi suunnattiin vonkaamaan kahvitarjoilua. Saatiin kahvia, vinkki laavusta merenrannalla sekä vinkki Raaseporin linnasta. Sinne siis seuraava määränpää pikkuteitä kierrellen.
Melkein määränpäässä törmättiin tien vieressä kylttiin: Classic Cafe. Sinne! Paikalla olikin hyvinkin yrittäjä henkinen nuorimies esittelemässä kalustoa ja myymässä kahvia ja pullaa. Paikalla oli Jaguaaria, Vitessea asuntovaunulla ja Type E vielä tallissa. Kahvien ryystämisen jälkeen päästiin määränpäähän, Raaseporin linnaan. Yllätykseksi paikalla oli viimeisen päälle liikenteen ohjaus ja väkeä pilvin pimein. Meidät parkkiin ohjannut vaaleahiuksinen Skigge boy kommentoi autokuntaamme: Jag ulle skulle sköppa digdog dille. Johon vastattiin kysymyksellä: Onks tääl joku tapahtuma, vai mitä hä? Kaveri ymmärsi vaihtaa kotimaiseen kieleen ja ohjeisti että teatteri esitystä pukkaa, mutta te olette varmaan menossa vain linnaan. Kyseessä olisi ollut ruotsinkielinen teatteri esitys. Ei välttämättä osunut meidän genreen, joten päätettiin käydä vain katsomassa linnan raunioita. Linnan vieressä kulki joki, jota pitkin pääsi paikalle myös veneellä. Rantahurrit käyttivät tämän hyväksi ja pieni laituri olikin miljoonajahteja täynnä. Linna oli hienosti restauroitu, eikä suljettuja osastoja ollut. Raaseporin linna on Raaseporin Snappertunassa sijaitseva linna. Se mainitaan ensimmäistä kertaa historiallisissa dokumenteissa vuonna 1378. Linna hylättiin 1500-luvulla Helsingin perustamisen, maankohoamisen ja olutkellarin romahtamisen jälkeen. Alun perin linna rakennettiin saarelle, jota ympäröi nykyään Raaseporinjokena (Raseborgsån) tunnettu rehevöitynyt joki. Maankohoamisen johdosta linnanrauniot ovat nykyään sisämaassa ja joki on surkastunut merkittävästi. Linnan historiaan liittyy useita taisteluita. 1800-luvun lopulta alkaen linnaa on restauroitu useaan otteeseen. Viimeisin restaurointi saatiin valmiiksi vuonna 1988. On kuitenkin epäselvää, minkä näköinen linna on aikoinaan ollut.
Suunta otettiin haiveille, että saatiin kalusto ja miehistö tankattua ennen yöpaikkaan rauhoittumista. Matkasimme vinkistä kohti merenrantaa, jossa olisi tiedon mukaan ollut laavu. Soratie vei epäilyttävästi ihan rantaan asti. Rannasta löytyi paikkoja kuin leirintäalueelta, grilli paikkoineen mutta laavua ei etsinnöistä ja tiedusteluista huolimatta löytynyt. Kello oli jälleen paljon, joten päätettiin jäädä telttailemaan paikalle. Kävyt potkittiin metsään teltan alta ja iltapalat pistettiin porisemaan. Puolen yön aikoihin alkoi vesisade, joka loppui vasta kuudelta aamulla. Laavuvaatetus pienessä teltassa kahden äijjän nukkuessa on todellakin aivan liikaa.

Perjantai 28.7

Aamulla heräiltiin hikisissä tunnelmissa sateen loputtua. Aamupalan jälkeen kamat kasaan ja keula kohti Siuntiota, ja FMOC Fun Runia. Hotelille tekemään pesää huoneeseen ja vielä koeponnistamaan paikallinen frispiigolfrata. Mikä osoittautuikin arvosteluiden arvoiseksi, todella huonoksi. Mutta mustikkaa oli täälläkin vallan pirusti! Siirryttiin viereiselle skeittipuistoon keittelemään viimeiset maastolounaat ennen siirtymistä valmiisiin soppapöytiin.
Paluu hotellille suoritettiin tietenkin terassin kautta. Pitihän sateettomasta hetkestä ottaa ilo irti. Mustangeja rupesi paikalle valumaan runsain mitoin, ja mukana oli varsinaisia namupalojakin. Kuten yksi Super Snake 1000. NAM! Kirsikin pääsi viimein paikalle. Kyyti kummasedän kanssa oli päättynyt ennen määränpäätä moottoririkkoon, mutta loikkaus Veskun Mustangiin toi perille asti. Nyt oltiin kylpylä hotellissa, siispä altaille suorittamaan pörinää ja loppuilta menikin rentoutumisesta nauttien.

Lauantai 29.7

Nyt pääsi valmiiseen aamupala pöytään, eikä mikään paikka ollut edes märkä. Ei tässä ollut sellaista asennetta kuin laavu aamuina. Paheksuin voimakkaasti elämän helppoutta, samalla kun lapioin pekonia lautaselle, kinkun ja savujuustojen viereen missä oli vielä vähän tilaa. Kahvia koneesta ja tuoremehua toisesta, eikä tarvitse edes frangian kanssa taistella. Ei maistunut yhtä hyvälle tämä aamupala kuin edellisaamuinen. Ehkä.
Kaveri porukkaa kasaan odotellessa parkkipaikalla, päätin tyhjentää autojääkaapin. Se ei ollut kytkettynä reiluun vuorokauteen, ja kannen avaamalla selvisi lootassa asuvan hajun perusteella kuoleman. Pohjalla ollut makkarapaketti yritti itse kävellä ulos laatikosta, eikä muutkaan jäljelle jääneet einekset voineet hyvin. Biohasardista puhdistusta myöhemmin, päästiin ajelemaan pitikin Siuntion pikkuteitä poker runin merkeissä. Reitin pituus oli n.150km. Ajeltiin museoteitä sekä näyttäviä maisemateitä. Sen verran koukattiin reitiltä sivuun, että käytiin Mustion linnassa. Paikka ei ihan mielestämme linnan kriteereitä täyttänyt, vaan ennemminkin kartanon. Räpsittiin kasa valokuvia, niin kuin kunnon turistin kuuluu ja palattiin takaisin reitille. Seuraavaksi jarruteltiin välietapille syömään. Mustangeja pelto täynnä, pihassa peräkonttikirppis ja sisällä ansaittu lounas virman piikkiin. Tämmöisiä stoppeja voisi olla lisääkin. Porukka hyvin ravittuna matka jatkui kohti hotellia jossa päästiin aloittelemaan illan viettoa mukavassa seurassa.
Illalla oli hotellin ravintolassa tapahtuman palkitsemistilaisuus. Kirsi oli yksi palkittavista. Tulevaisuuden Mustang harrastaja-palkinto lähti kotiin viemisiksi. Olihan tämä jo hänellä kymmenes Fun Run, sekä kaikki slalom ja ratapäivät siihen mukaan lukien. Arpaonni suosi Korhosia, joille lähti mukaan rosterinen grilli/savustuspönttö pikkukakkosen kyydissä Mikkeliin. Tämän jälkeen oli ohjelma numerona moottorin räjäytys vanhasta Nissanista. Ratsuni ei vain ollut ymmärtänyt jutun juonta, eikä suostunut kuolemaan. Reilu yhdeksän minuutin huudatuksen jälkeen laitteesta loppui polttoaine. Hotellin edessä soitti bändi rockia ja tarjolla oli grillistä makkaraa kuuntelijoille. Loppuilta menikin Veskun kanssa parkkipaikalla kalustoa ihaillen ja takaluukkua tyhjentäen. Puolenyön aikaan oli vielä komea ilotulitus. Nukkumaankin päästiin, jossain vaiheessa…

Sunnuntai 30.7

Aamuherätys oli sellainen, kuin näissä tapahtumissa nyt tuppaa olemaan. Nyt oli Fun Run maku suussa, mutta se ei estänyt käydä raatelemassa aamupalapöydässä kaikkea mitä vain sai lautaselle mahtumaan. Puolen päivän aikoihin saatiin porukka kasaan ja lähdettiin Slalom radalle suorittamaan kilvoitteluajoa.
Paikalla oli täysi rähinä päällä kun vähän myöhässä saavuttiin turisteina paikalle. Rataan pääsi onneksi vielä jalkaisin tutustumaan. Mustangista reissutavaroiden tyhjennys pihalle ja jonottelemaan omaa vuoroa radalle pääsyyn. Onneksi pihassa oli lasikuituinen pajamaja, joka tuli tarpeeseen. Sisällä istuntoa pitäen, rupesi seinät yllättäen resonoimaan ja koko koppi tuntui yhtäkkiä yrittävän hajota liitoksistaan. Syynä ei tällä kertaa ollut massiiviset ilmavaivat, vaan Ruotsista ajamalla paikalle tullut isokoppainen kiihdytys Mustang joka lähti rakennuksen takaa slalom radalle. Kaveri ei syystä yrittänyt kääntää jokaiselle keilalle, olihan eturenkaat kuin repäisty rättäristä, takarenkaat metriä leveät ja ratti, joka oli 15cm halkaisijaltaan, ei välttämättä antanut tarvittavaa ajotuntumaa mutkiin.
Nikkilän kanssa koitettiin psyykata toisiamme hyvää ajosuoritukseen. Hän ajoi ensin ja heti luokkapohjat. Sitten koitti oma ajovuoro. Slalom rata oli tällä kertaa todella ajettava, eikä muistin varaan tarvinnut jättää mitään. Viimeisessä keilankierrossa jätin vaihtamatta pienemmälle, ja niinhän Edelbrokin ominaisuus iski päälle. Moottori rupesi rötäämään eikä vetoa saanut. Viimein moottori heräsi jälleen eloon kun oltiin jo maalissa. Aika riitti reilusti luokkapohjiin mutta ilman rötäämistä oltaisiin hätyytelty päivän nopeinta aikaa. Varikolle rullatessa huomasin ettei auto lataa. Nokkapeltia irroitellessa selvisi tuulettajanremmin poistuneen työpaikalta. Siellähän se oli keskellä rataa. Remeli takaisin paikoilleen ja uudestaan jonoon kokeilemaan parantaa aikaa toiselle kierrokselle. Jonossa ei lataus taaskaan toimi. Syyksi osoittautui taas remmi joka olikin tällä kertaa hajonnut totaalisesti. Kavereiden takaluukuista löytyi vararemmejä, mutta ei meille sopivaa. Sopiva onneksi löytyikin, ja tietysti Nikkilän takaluukusta. Pitkin hampain saatiin neuvoteltua remmi vaikka juuri oltiinkin hänet kunnolla rökitetty radalla. Toiseen vetoon ei enää kerinnyt laittaa nokkapeltiä paikoilleen, kun ajajat rupesivat loppumaan. Mitään ei ollut jäänyt edellisen kierroksen virheistä mieleen vaan yläpään keilakiertoon kakkosella ja auto miltei sammuu. Viimeiseen keilankiertoon samalla tavalla ja nyt kaasari ei enää ruoki moottoria ja sammuu. Ymmärrän pelin olevan ohi, joten annan auton rullata kävely vauhtia maaliviivan yli.
Tavaratetristä takaluukun kanssa, ja kotimatka sai alkaa. Vesku liittyi meidän matkaan, Korhosten poistuttua jo aikaisemmin paikalta. He poikkesivat vielä Lopella Marskin majalla. Me ajeltiin Forssan kautta suoraan kotiin. Mukava oli vastaanotto pihassa, kun Musse ei ollut nähnyt viikkoon ja sekoaminen oli sen mukaista. Halaavan koiran irroittelu jalasta ja viikon vaatetuksen siirto pesukoneeseen. Tuoksu oli takaluukussa ohkaisen äijjämäinen.
Kilometrejä tuli n. 1300. Auto toimi koko reissun loistavasti. Kerran lisättiin moottoriöljyä, ja kerran kytkin nestettä. Sekä yksi tuulettajanremmi, mitä onkin hommattuna seuraavaa reissua silmällä pitäen takaluukkuun riittävästi. Ensi vuonna reissu taitaa muuttaa hieman muotoaan, mihin ja milloin, jää nähtäväksi.